Tukiruokinta luonnonvaraisille eläimille – myytit ja totuus
Monet viranomaiset ja eläinsuojelijat toistavat usein mantraa, jonka mukaan luonnonvaraisia eläimiä ei kannata ruokkia, koska ne ”saavat ruokaa luonnosta”. Väite kuulostaa järkevältä pintapuolisesti, mutta kun tarkastellaan eläinten elinoloja esimerkiksi Suomen ankarassa talvessa, sen heikkoudet paljastuvat nopeasti. Talvella ravintoa ei yksinkertaisesti ole riittävästi saatavilla monille linnuille ja muille pieneläimille, jotka kamppailevat selviytyäkseen pakkasten ja lumen keskellä. Esimerkiksi tiaisten, peippojen ja oravien on todettu hyötyvän merkittävästi ihmisen tarjoamasta lisäravinnosta, joka voi olla ratkaiseva tekijä niiden selviytymiselle kevääseen asti.
On totta, että luonto säätelee itseään, ja eläinkannat sopeutuvat saatavilla olevaan ravintoon. Kuitenkin väite, että eläimiä ei saisi auttaa, koska ne pärjäävät omillaan, jättää huomiotta sen, miten ihmisen toiminta on jo muuttanut luonnon tasapainoa. Metsien hakkuut, maatalouden yksipuolistuminen ja ilmastonmuutos ovat kaventaneet monien lajien elinmahdollisuuksia. Kun tähän lisätään runsaslumiset talvet tai myöhäiset keväät, ravinnonpuute voi ajaa eläimet äärirajoille. Pieni tuki ihmiseltä – vaikkapa lintulaudan pähkinät tai siemenet – ei tee eläimistä riippuvaisia, vaan antaa niille hengähdystauon, jotta ne voivat jatkaa luonnollista elämäänsä.
Viranomaisten ja sääntöjen poukkoileva logiikka
Ihmisten asenteet luonnonvaraisiin eläimiin vaihtelevat hämmästyttävästi. Toisinaan viranomaiset kehottavat kansalaisia olemaan ruokkimatta eläimiä, koska se voisi ”häiritä luonnon tasapainoa”, kun taas seuraavana vuonna saatetaan kannustaa tukiruokintaan esimerkiksi riistaeläinten kohdalla. Tämä poukkoilu tuntuu riippuvan paitsi vuodenajasta myös siitä, kuka sattuu olemaan vallassa ja millaiset poliittiset tuulet puhaltavat. Säännöt ja ohjeet tuntuvatkin välillä olevan enemmän ihmisten mielivaltaa kuin johdonmukaista luonnonsuojelua.
Erityisen ristiriitaista on metsästäjien rooli tässä kaikessa. Monissa tapauksissa metsästäjät tuntuvat saaneen yksinoikeuden päättää, ketä eläimiä ruokitaan ja milloin – usein vain siksi, että he voivat myöhemmin tappaa nämä samat eläimet. Esimerkiksi peurojen ja kauriiden tukiruokinta on yleistä metsästyskauden ulkopuolella, mutta tarkoitus ei ole auttaa eläimiä, vaan pitää kannat vahvoina tulevaa jahtia varten. Tämä asettaa kyseenalaiseen valoon koko ruokintakeskustelun: miksi vain metsästäjien motiivit olisivat hyväksyttäviä, kun tavallinen ihminen ei saisi heittää leivänmuruja nälkiintyneelle siilille?
Ihminen ei ole luonnon herra
Ihmiset ovat asettaneet itsensä Jumalan asemaan, luullen voivansa päättää, kuka ansaitsee elää ja kenen pitää kärsiä. Tämä asenne unohtaa, että ihminen on itsekin osa luontoa – eläin muiden joukossa. Luonnonvaraisilla eläimillä on yhtä lailla oikeus elämäänsä, ja niiden nälkään tuomitseminen pelkän periaatteen vuoksi tuntuu julmalta ja ylimieliseltä. Jos orava kaivaa pihallasi lumen alta ruokaa tai lintu nokkii ikkunasi alla, se ei ole merkki siitä, että se kesyyntyisi – se on merkki siitä, että se yrittää selviytyä. Pieni apu, kuten kourallinen siemeniä tai pähkinöitä, ei tee eläimestä ”ihmisen orjaa”, vaan antaa sille mahdollisuuden jatkaa omaa elämäänsä.
Pieni teko, suuri merkitys
Loppujen lopuksi kyse on empatiasta. Jos näet eläimen, joka selvästi etsii ruokaa ja kärsii sen puutteesta, miksi kieltäytyä auttamasta? Se ei ole keneltäkään pois, eikä se horjuta luonnon järjestystä. Väite, että luonnonvaraiset eläimet kesyyntyvät tai muuttuvat riippuvaisiksi satunnaisesta avusta, on liioiteltu – varsinkin, kun eläin on jo valmiiksi tottunut liikkumaan ihmisten läheisyydessä. Talvella lintulaudan täyttäminen tai pähkinöiden jättäminen oravalle voi olla ainoa oikea teko, pieni ele, joka muistuttaa meitä siitä, että emme ole luonnon yläpuolella, vaan sen osia.
Luonto ei ole mustavalkoinen, eikä meidän apumme tee siitä sellaista. Sen sijaan se voi olla kädenojennus, joka kunnioittaa elämää – myös sitä pientä, höyhenpeitteistä tai karvaista, joka sinnittelee pakkasen keskellä.